Iäkkäät appivanhempani muuttivat omakotitalosta kerrostaloon.

Uusi koti sijaitsi ’arvostetulla alueella’: kauppa, apteekki, kampaaja, omalääkäri, seurakuntakoti ja ärrä kävelymatkan päässä eikä suuret ostoskeskuksetkaan kaukana. Autoa varten sai lunastaa suojaisesta katoksesta osuuden ja autojen paikoitus oli mahdollista myös aivan ulko-oven edessä etupihalla – takapiha oli luonnon mäntymetsää ja kalliota.

Appivanhempani olivat myönteisiä ihmisiä, heillä oli paljon nöyrää ja luonnollista viisautta. Vain luopuminen oli vaikeaa. Luopuminen mistä?

Peruskuntoinen rintamamiestalo ei ollut syvien huokauksien syy – paljosta luopuminen tarkoitti puutarhaa.

Eikä sekään tarkoittanut puutarhassa puurtamista vaan hiljaista keinuttelua, kuuntelua ja katselua, syreenien tuoksua.

Kerrostalon pihalla oli kaksi puista laatikkoa, joihin kumpaankin istutettiin viisi punaista pelargonia ja sinisiä lobelioita, joka kesä. Ainoa penkki istumiseen oli lasten hiekkalaatikon äärellä. Eipä silti, penkki oli useimmiten tyhjä, sillä vanhemmat veivät lapsensa ostosparatiisien pallomeriin.

Mietin, millainen olisi puutarha, jota ei tarvitse omistaa ja josta ei tarvitse itse huolehtia – lunastaisi vain nautintaoikeuden: istuisi kaikessa rauhassa kuuntelemassa veden solinaa, katselemassa kauneutta, seurustelisi tai olisi itsekseen.

Minunkaan paratiisini ei ole ostoskeskuksessa.