Oh God – smashing!

Muutos on niin ihastuttava – uskomaton – oh God, ooh! Niin onnellinen voi olla pienestä pintaremontista ja kun hetki on ohi, se on siinä.

Elämä ja sen muodot muuttuvat jatkuvasti. Luonnossa ja puutarhassa voi aistia, miten muutos on aina uusi – kuoleman vastakohtana syntymä.

Pieni sipuli sisältää elämän, jonka voimasta puhkeaa uskomaton kauneus, hehkuvat värit – niin pian, kun routa sulaa ja maa tuoksuu – oh God.

Istutan puun varjon

Tänä vuonna istutettu puun taimi on kymmenen kasvukauden jälkeen nuori puu. Nuoruutta seuraavien vuosien aikana latvus levittäytyy laajemmaksi ja puun suojassa voi nauttia viilentävästä varjosta.

Istutan puun – tuleville sukupolville.

Kuten appivanhempani, ennen pitkää mekin luovumme omakotitalosta ja sen merkityksellisestä puutarhasta. Muutamme kerrostaloon, jossa lämmöstä, lumien luonneista ja hiekoituksista huolehtivat alan ammattilaiset ja joiden palveluista maksetaan vastiketta.

Olen puutarha-alan ammattilainen.

On todettu, että kohtuullisen lyhytkin oleskelu luonnossa ja puutarhassa alentaa verenpainetta, vähentää stressioireita; mieli ja keho rentoutuvat, voimat palautuvat.

Haluan, että puutarhan virkistävästä vaikutuksesta ei tarvitse luopua iän päivinäkään ja myös ihmisille, jotka eivät halua sitoutua kiinteistöihin, olisi mahdollisuus puutarhassa oleskeluun.

Puutarhalla en nyt tarkoita kukkalaatikoita ovien pielissä, yksinäistä penkkiä asfalttipihan reunalla tai yleistä puistoa: tarkoitan puutarhaa, joka on perustettu esteettisistä elämyksistä nauttimiseen, se itsessään on puutarhakulttuuria ja taidetta. Ja kuten taiteeseen, puutarhoihinkin voi sijoittaa, niihin voi lunastaa pääsyoikeuden, kaudeksi tai kerraksi – aina vapaaehtoisesti.

Unelma nautintaoikeudesta

Iäkkäät appivanhempani muuttivat omakotitalosta kerrostaloon.

Uusi koti sijaitsi ’arvostetulla alueella’: kauppa, apteekki, kampaaja, omalääkäri, seurakuntakoti ja ärrä kävelymatkan päässä eikä suuret ostoskeskuksetkaan kaukana. Autoa varten sai lunastaa suojaisesta katoksesta osuuden ja autojen paikoitus oli mahdollista myös aivan ulko-oven edessä etupihalla – takapiha oli luonnon mäntymetsää ja kalliota.

Appivanhempani olivat myönteisiä ihmisiä, heillä oli paljon nöyrää ja luonnollista viisautta. Vain luopuminen oli vaikeaa. Luopuminen mistä?

Peruskuntoinen rintamamiestalo ei ollut syvien huokauksien syy – paljosta luopuminen tarkoitti puutarhaa.

Eikä sekään tarkoittanut puutarhassa puurtamista vaan hiljaista keinuttelua, kuuntelua ja katselua, syreenien tuoksua.

Kerrostalon pihalla oli kaksi puista laatikkoa, joihin kumpaankin istutettiin viisi punaista pelargonia ja sinisiä lobelioita, joka kesä. Ainoa penkki istumiseen oli lasten hiekkalaatikon äärellä. Eipä silti, penkki oli useimmiten tyhjä, sillä vanhemmat veivät lapsensa ostosparatiisien pallomeriin.

Mietin, millainen olisi puutarha, jota ei tarvitse omistaa ja josta ei tarvitse itse huolehtia – lunastaisi vain nautintaoikeuden: istuisi kaikessa rauhassa kuuntelemassa veden solinaa, katselemassa kauneutta, seurustelisi tai olisi itsekseen.

Minunkaan paratiisini ei ole ostoskeskuksessa.